Klassikot, jotka puhuvat uupumisesta ja toivosta – ja miksi ne toimivat yhä

Tiedätkö, kun kirja ei ole vain kirja. Se on jotain enemmän. Mieltä avartavaa tai uusia näkökulmia antava. Se on hengähdystauko, lohtu tai hiljainen ymmärrys silloin, kun oma mieli on aivan solmussa.

Moni meistä on kokenut sen siis sen hetken, kun sanat tuntuvat osuvan liian syvälle sisimpään. Kun kirjan lause tuntuu tietävän, miltä juuri sinun sisälläsi tuntuu, vaikka et olisi sanonut sitä koskaan kenellekään.

Yllättävää kyllä, tällaiset hetket löytyvät usein klassikkokirjoista. Siis kirjoista, jotka ovat syntyneet toisen vuosisadalla aivan toisenlaiseen maailmaan. Mutta siitä huolimatta puhuvat juuri meidän ajastamme: uupumisesta, merkityksen etsimisestä ja hiljaisesta toivosta. Kirjoista, jotka ovat tavoittaneet jotain oleellista ihmisyydestä ja ihmisenä olemisesta.

Miksi klassikot kestävät ja lohduttavat

Tätä kysymystä olen pohtinut paljon. Miksi kirjat, jotka on kirjoitettu toisena aikana, toisenlaisessa ympäristössä kertovat jotain oleellista vielä nykyäänkin. Selitykseksi olen keksinyt, että klassikoissa on jotain pysyvää. Ne eivät tarjoa pikaratkaisuja tai "kolme tapaa voida paremmin" -listoja.Sen sijaan ne viipyvät ja antavat tilaa inhimillisyydelle. Virheille, pysähtymiselle ja väsymykselle.

Katsoin uutispätkän aamutelevisiosta, jossa pitkän linjan opetusalan ammattilainen kertoi vieneensä pienet oppilaansa katsomaan kymmeniä vuosia vanhoja lastenohjelmia elokuvateatteriin. Hän pohti, että digiajan lapset kyllästyisivät nopeasti viipyilevään ja hitaaseen kerrontaan. Mutta hän ei voinut olla enempää väärässä. Lapset jaksoivat katsoa elokuvat loppuun asti ja kertoivat kuinka ihanaa ja rauhoittavaa elokuvahetki oli ollut.

Sama pätee myös klassikkokirjoihin. Kun luemme klassikkoa, me hidastamme samaan rytmiin kuin elämä itse. Ehkä siksi ne toimivat juuri nyt, aikakaudella, jossa olemme jatkuvasti tavoitettavissa mutta harvoin läsnä.

3 klassikkokirjaa, jotka ymmärtävät uupumusta – ja toivoa

1. Virginia Woolf: "Oma huone"

Woolfin kirjoitus ei ole vain feministinen manifesti, vaan myös tutkielma luovuuden ja yksinolon tarpeesta. Hän kirjoittaa hiljaisesta tilasta, jossa nainen saa hengittää ja ajatella ilman, että maailma vetää joka suuntaan. Moni uupunut tunnistaa tästä ajatuksesta jotain hyvin tuttua: kaipuun omaan huoneeseen, paikkaan jossa ei tarvitse esittää mitään.

"Ihminen tarvitsee oman huoneen ja vähän rahaa, jotta voi kirjoittaa."
Mutta ehkä me kaikki tarvitsemme sen, jotta voimme ajatella ja olla olemassa.

2. Franz Kafka: "Muodonmuutos"

Kafkan Gregor Samsa herää torakkana – ja vaikka tarina on absurdi ja ehkä vähän sekopäinen, sen tunne on todellinen. Kirjan teemana on vieraantuminen, häpeä ja tunne siitä, ettei enää mahdu omaan elämäänsä. Kafkan maailma on karu, mutta se paljastaa jotakin olennaista: uupumuksen yksinäisyyden. Ja silti, kaiken oudon ja synkän alla, on kysymys, joka on myös toivon alku:"Mitä jos voin muuttua uudelleen?" Vaikka herätä torakkana.

3. Tove Jansson: "Sentimentaalinen tarina" (novellikokoelmasta Reilua peliä)

Tove Janssonin kieli on kuin pehmeä peitto kylmänä päivänä. Hänen henkilöhahmonsa ovat väsyneitä, hauraita ja silti täynnä hiljaista toivoa. He eivät odota ihmettä, mutta he uskovat pieneen liikkeeseen, ystävyyteen, siihen että elämä jatkuu.

"He eivät olleet onnellisia, mutta he olivat rauhallisia."Ehkä se onkin tärkein toivon muoto – rauha, joka löytyy, kun lakkaa pakenemasta.

Miksi klassikot auttavat meitä jaksamaan

Klassikoiden kieli ei kiirehdi eikä hätäile. Ei pyri esittämään asioille helppoja ja nopeita ratkaisuja vaan pysähtymiseen. Kirjat antavat luvan olla väsynyt ja keskeneräinen. Ne muistuttavat, että ihmisyys ei ole muuttunut, vaikka elämä ympärillä on kiihtynyt.

Lukeminen ei poista uupumusta, mutta se antaa sille uuden muodon ja merkityksen. Kun tunnistamme oman tunteemme jonkun toisen sanoista, emme ole enää yksin sen kanssa.Se on kirjallisuuden suurin lohtu: yhteys.

Lopuksi

Ehkä klassikot eivät ole vain kirjoja menneisyydestä vaan jonkinlaisia toivon aikakapseleita.Ne ovat hiljaisia viestejä ihmisiltä, jotka ovat väsyneet ennen meitä, mutta jotka selvisivät ja tekevät väsymyksestä jotenkin enemmän inhimillistä.

Kun seuraavan kerran tunnet olevasi sumussa, tartu kirjaan, joka on nähnyt monta syksyä ennen sinua. Sen sivuilta voi löytyä lause, joka kuiskaa:

"Tämäkin menee ohi. Ja sinä jatkat."

Seuraa minua Instagramissa: @sivupolulla